Sairaalasta sanottiin, että Oulan tila oli kriittinen veitsessä olleen myrkyn takia, mutta hän luultavasti selviää. Se ei Alexia paljon lohduttanut. Oula oli ainoa hänen lisäkseen, joka näki sen saamarin auringon. Hän käveli Helsingin kaduilla ärsyyntyneenä. Hän oli vihainen siitä, että tämä juttu oli tapahtunut. Alex kääntyi katselemaan tuoteikkunoita siinä toivossa, että ne saisivat hänen ajatuksensa pois Oulasta, auringosta  ja kaikesta siihen liittyvästä. Mutta se mitä hän näki, jähmetti hänet paikoilleen.

Hän oli tatuointi liikkeen edessä  ja hän näki ikkunassa täydellisen kopion hänen kädessään olevasta tatuoinnista, mutta vain eri tekstillä. ”Droki paikan varman löytää, vuoren alle NE sen työntää.” Hän hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan, jolloin siinä lukikin ”kuolema ennen häpeää ”. Alex asteli sisään. ”Mistä saitte idean tuohon tatuointiin?”  hän kysyi osoittaen kätensä tatuointia ikkunassa. ”Pidätkö siitä? Se on minun suunnittelemani ” eräs noin Alexin ikäinen apulainen vastasi (varmaan omistajan poika). ”En oikein tiedä... onhan se ihan siisti, mutta minut pakotettiin ottamaan sellainen vastoin tahtoani...” Alex vastasi ja lisäsi ”vastaisitko kysymykseen? ”.  ”Okei, okei... Näin erään ilmiön tuossa vähän aikaa sitten... ja melkein heti sen jälkeen eräs kaapumies käveli ohitseni  ja näin sen hänen ohimossaan. Vähän erilaisena vain. ”Alex tyrmistyi. Kaapumies!?!

”Oliko se ilmiö laikku auringon sisällä?” hän kysyi . ”Olihan se! näitkö sinä sen? ” Oli tatuoijan vuoro äimistyä. ”Kyllä minä näin sen  ja minulla on kaveri joka näkee sen myös. ”Kertoisitko lisää siitä kaapumiehestä? ” Alex kysyi. ”Joo... Sillä oli pikimusta kaapu, jossa oli huppu, mutta se kulki pää paljaana. Sen hiukset olivat yhtä mustat kuin sen kaapu  ja sen vyöllä oli ilkeän näköinen  miekka. Sen naama oli täynnä pitkiä  ja luultavasti syviä arpia.”

Tatuoijan kuvaukset kaapumiehestä saivat Alexin veren pysähtymään.

”Oliko se miekka sellainen,  josta voisi saada tälläisen haavan?”  hän kysyi  ja näytti kätensä haavaa. ”Auts... Varmaan sattui... Mistä toi tuli?”  tatuoija irvisti. ”No, minä tappelin sen kaapumiehen kanssa...  ja voitin! Muuten, minkä ikäinen olet? Minä olen 12”  Alex kysäisi. ”13!” vastasi tatuoija ylpeänä. ”Täytin tänään.! ” ”No paljon onnea vaan...”  Alex mutisi mietteissään.

Uutenavuotena, kun Alex ja hänen perheensä olivat syömässä lounasta, puhelin soi. Hän riensi vastaamaan. ”Onko Pitkäluodoilla?” tuttu ääni sanoi. Ääni oli kirkas ja heleä, täynnä eräänlaista iloa. ”Oula?! Oletko se sinä?!” Alex kysyi yllättyneenä. ”Luulin, ettei sinua päästetty puhelimeen!”. ”Minulla on konstini... mutta asiaan. Vanhempani ovat matkoilla  ja olen pääsemässä pois täältä, joten voisinko tulla teille? Ihan vaikka vähäksi aikaa? Minua pelottaa olla yksin kotona  sen välikohtauksen jälkeen...” Oula kysyi turhia kainostelematta. ” joo, kai se käy... Mutta milloin sinä pääset sieltä pois?” Alex arvaili jo miten Oula vastaisi. Huomenna... ylihuomenna...metsään meni.  ”Tänä iltana! Se on sitten sovittu! Tulen sinne seitsemäksi! ” Oula katkaisi puhelun.

Alex seisoi luuri yhä korvalla jäykkänä kuin sähköiskun saanut. SEITSEMÄKSI!?!

TUUT...TUUT...TUUT...

Oula oli iloinen siitä, ettei joutunut olemaan yksin, vaan sai mennä Alexille. Hän soitti vielä toisen puhelun velipuolelleen Sethille, joka oli töissä Helsingissä. Luurin laskiessaan hän keskittyi nykyhetkeen, omaan huoneeseensa pääsemiseen. Oula ei itse tiennyt miten hän oli päässyt puhelinosastolle,  joka sijaitsi sairaalan länsisiivessä. Hänen huoneensa sijaitsi itäsiiven päässä. Plus, että sairaala oli noin 127 metriä leveä, siis idästä länteen. Oula oli juuri aikeissa lähteä, kun ylisuurelta tuntuva koura putosi hänen olalleen. ”Mitäs täällä hiiviskellään?”.

Joulukuu oli lopuillaan ja sen viittamiehen kohtaamisesta oli jo melkein viikko, mutta silti Alexin mielessä vieläkin kummitteli sen hiekankarkea ääni. Häntä oli alkanut osaksi hämmästyttää ja osaksi pelottaa se tosiseikka, että se tiesi hänen nimensä  ja paikan jossa hän asui.

Ja se tatuointi. Alex piti nykyään aina toisessa kädessään nahkaista moottoripyöräilyhanskaa, joka peitti koko käden sormia lukuunottamatta, jolloin sitä ei näkynyt. Mutta kun uusivuosi läheni  ja ilotulitemainoksia alkoi tipahdella joka tuutista, niin huolet unohtuivat. Alex oli erityisen innoissaan kolmen kiinan-pommi paketin yhteishinnasta, joka oli 2,50 euroa ja kaiken kukkuraksi joka paketissa oli 100 kiinaria, joten hän odotti myyntipäivää innolla. Kun hän ja hänen isänsä olivat ostamassa ilotulitteita, niin Alex näki neljä miestä, jotka olivat hänen kauhukseen pukeutuneet täysin samalla tavalla kuin manalan miekkamies! (tiedätte ketä hän tarkoitti), mutta kauhu helpotti kun Alex näki, että jengi oli noussut nopeaan Ferrari avoautoon, jonka ohut kangaskatto oli nostettu ylös  ja ajaneet tiehensä.

Hän ja hänen isänsä poikkesivat myös supermarkettiin, joka oli aika suuri. Katto oli 10 metrin korkeudessa ja joka hyllynkulmalla oli liikkeentunnistimella varustettu nauhoittava tarkkailukamera. Kun he olivat matkalla kotiin, hän näki auton taustapeilistä  sen saman ferrarin, jonka ohut, hiukan läpikuultava kattokangas oli revitty auki  ja reiästä kurotti erään jengiläisen yläruumis. Kun jengiläisen huppu valahti alas, Alex vavahti näkemäänsä. Jengiläisellä oli naama täynnä pitkiä arpia. Kun Ferrari kurvasi viereen, yksi kundi nojautui ulos ikkunasta ja huusi ”kiirehtikää! Tyttö on vaarassa!”  ja heitti tavallista suuremman veitsen kohti alexin isää ja nauroi kovaan ääneen. ” ISÄ! VARO! ” Alex huusi  ja nappasi veitsen ilmasta. Isä pelästyi huutoa  ja käänsi ohjauspyörää nopeasti, jolloin heidän upouusi autonsa suistui tieltä, kiepsahti 180 astetta  ja törmäsi perä edellä rajusti puuhun.

”Wow! Miten sinä tuon teit?” hänen isänsä ihmetteli. ”Sinun pitää opettaa tuo minulle!” Alex ei vastannut, vaan tuijotti veistä. Siinä oli noin 5-6 tuumaa pitkä vihertävä terä ja se oli tasapainoitettu, joka tarkoitti sitä, että kun sen heitti niin se lensi aina kohteeseensa terä edellä. He saivat autonsa kohtuullisessa ajassa ylös pöheiköstä  ja lähtivät Oulan talolle, joka oli matkan varrella.

Kun he saapuivat Oulan talon eteen, ovi oli auki ja ovenpielessä oli jokin pieni punainen läiskä. Alex meni tutkimaan sitä lähemmin. Se oli verta. Alex avasi välioven. Oula makasi lattialla, puristaen nenäliinaa kyljessään itku kurkussa. Nenäliinan keskeltä törrötti samanlainen veitsi kuin Alexilla oli kädessä. Oula oli tuskin hengissä. Alex etsi puhelinta, mutta turhaan. Se oli murskana olohuoneen lattialla. Hän huusi.

Oula huomasi, että Alexin silmät olivat kiinni ja hänen päänsä roikkui velttona. Kaiken lisäksi hän mutisi kuin unissaan. ”Mikä Alexilla oli?” Oula ajatteli. ”Hän oli kuin pyörtynyt pulpettiparien jaon aikana. Johtuikohan se siitä auringosta? Entä jos Alex oli saanut siitä traumoja?” Oula mietti. Hän ei tuhlannut enempää aikaa vaan ravisti Alexia uudestaan, vähän rajummin, olkapäästä. ”Mikä on Alex?”  Oula kysyi huolestuneena. Alex vavahti hereille ja mumisi ”ei hätää, ei hätää... heräsin, lopeta jo!”. Oula vetäytyi taaksepäin hieman nolona ja pyysi anteeksi. ”Onko kaikki okei? Näytti kuin olisit pökertynyt.” Alex hieroi ohimoitaan ja vastasi ”niin... näin näyn. Kerron sinulle välitunnilla.”

Lopputunti kului rauhallisissa merkeissä, mutta sitä välituntia Oula ei ikinä tulisi unohtamaan. Alex kertoi näystään hänelle ja häntä alkoi oksettamaan. Sen lisäksi vanhat kiusaajat, Max "Moukari " Nuippa ja hänen pari kaveriaan tulivat "tervehtimään" Alexia. ”Miten miehellä menee? ” hän kysyi ivallisesti. ”Mitäs tässä, on ollut aika viileät ilmat” Alex vastasi tyynesti. ”Jaa, sulla on nykyään flikkakaveri”  Moukari sanoi, ja lisäsi nopeasti ”joka ei kohta tunnista sua enää.” Alexin kasvot olivat edelleen pelottavan tyynet. ”Ja mikä syy sinulla on mukiloida minua? ” oli Alexin vuoro olla ivallinen.  Moukari oli hiljaa, mutta hänen silmansä kiilsivät murhanhimoisesti. Oula katseli tätä kohtausta jännittyneenä. Kumpi tahansa (mutta todennäköisemmin Moukari) voisi aloittaa tappelun, jota käytiin ties mihin asti.

Ja aivan kuten hän oli arvellut, Moukari yritti lyödä ensin, mutta Alex vastasi iskuun pudottautumalla nopeasti kyykkyyn ja mottasi Moukarilta ilmat pihalle. ”Jatkatko vielä? Se oli oivaa lämmittelyä” Alex heitti haasteen. Ja moukari vastasi siihen hyppäämällä pystyyn ja hyökkäämällä uudestaan. Sitten se tapahtui. Alex kääntyi, juoksi seinää pitkin kattoon asti  ja ponnisti jaloillaan katosta vauhtia. Moukari törmäsi seinään, kaatui törmäyksen voimasta selälleen ja Alex suhahti kyynärpää edellä Moukaria vatsaan. Moukari pyörtyi iskun voimasta, ja Alex sanoi Moukarin kavereille ”hän herää muutaman minuutin päästä. ” Oula oli haltioissaan. ”Miten teit sen? Kerro!”  ”Yhdistin karaten, ninujitsun ja parkourin. Helppoa.”  ”Tosi helppoa joo!” ajatteli Oula. ”Se liike oli kuin jostain Matrixista! Enkä edes tiennyt, että Alexilla oli niin monia harrastuksia... no jaa, oli Alex silti voittanut yhdeksännellä luokalla opiskelevan kiusaajan, joka kaiken kukkuraksi vietti salilla niin paljon aikaa, että oli missannut 7. luokan 3 kertaa!" Oula oli yllättynyt, että Alex voitti niin helposti. Ja hänen äänensä oli epätavallisen kylmä. Aivan kuin hän olisi ollut joku toinen!

                                                                                    ***

Alex käveli kotiin päin. Mikä päivä. "Manalan aurinko" näkyi jo toisen kerran, mutta onneksi edes Oula näki sen. Mikä ihme se oikeasti oli, kun vain toiset näkivät sen ja toiset taas eivät. Häntä vaivasi myös eilinen keskustelu, johon oli osallistunut nikotteleva mies ja joku toinen, jolla oli joku hemmetin Droki. Hän oli ärtynyt, koska Max (eli Moukari) oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja osittain myös siksi, että päätä jomotti aivan sietämättömästi. Kotikadulle kääntyessään hän näki epämääräisen, huppupäisen hahmon aivan kotiovensa edessä. Hän arveli, että sillä oli jonkinlainen veitsi, sillä hän näki jonkin välähtävän hahmon kääntyessä. Juuri silloin ovi avautui ja Alexin äiti astui ulos ja alkoi huudella Alexia.

Äiti näki Alexin ja huusi ”Alex syömään! Missä olet ollut? On jo myöhä.”  Alex huusi takaisin ”tulen pian, hetki vaan!”. Se hahmo, jonka Alex oli nähnyt, lähti etenemään kohti Alexia. Häntä alkoi hiukan pelottaa, mutta hän käveli urheasti eteenpäin.

Nyt hahmo jo juoksi ja se oli vetänyt esiin  "veitsen".  Se ei ollut lähelläkään veistä, vaan näytti enemmänkin miekalta, jonka hän oli nähnyt näyssään, vain vähän kevyemmältä. Hahmo tuntui juoksevan epäinhimillisen nopeasti  ja se puhui, ”saerthulger gastrqmrt ”. Alex ei ymmärtänyt. Pakokauhu valtasi Alexin ja hän kääntyi  ja juoksi.

Hahmo oli Alexin selän takana, mutta silmänräpäyksessä se oli hänen edessään. Tietysti Alex törmäsi siihen ja kaatui selälleen saaden käsivarteensa haavan miekan terästä. Hän tunsi jotain kovaa selkänsä alla ja muisti, että hän oli veistellyt kääntöveitsellään takapihalla pari päivää sitten ja rukoili mielessään, että se oli jäänyt takin taskuun. Siellähän se olikin. Alex näki kuinka se hahmo kohotti miekkaansa, Alex veti kätensä taskusta, avasi nopealla ranneliikkeellä veitsen  ja iski kauhun sokaisemana hahmoa vatsaan. Hahmo parkaisi kuuluvasti, tiputti miekan kesken iskun ja huusi jotain sillä omituisella kielellään, ”deathb enhkl Alex sdfg” sitten se haihtui pölyksi, jonka tuuli vei mennesään.

Tällä kertaa hän ymmärsi yhden sanan. Alex. Se tiesi hänen nimensä!

Taas äiti huusi ovelta, tällä kertaa vihaisena  ”Alex! Syömään NYT!”

Kotona äiti raivosi Alexille ”kuinka sinä kehtaat!?! Menit sitten huitomaan terävällä veitsellä  ja siinä touhussa  haavoitit itsesi!” Alex yritti selittää, miten hän oli oikeasti saanut haavan. ”Se hahmo, joka norkoili ovella aiheutti tämän! ” Äiti ei uskonut. ”Mikä hahmo?! Minä avasin oven, enkä nähnyt mitään hahmoa! ”

Alex tyrmistyi. Miten äiti ei ollut nähnyt sitä? Sehän oli juossut aivan hänen edestään!  Alex oli hämmentynyt, mutta silti vihainen, joten hän söi nopeasti ja meni huoneeseensa pohdiskelemaan.  Hän oli ärsyyntynyt, koska kukaan muu kuin Oula ei uskonut häntä. Sitten Alexin mielessä syttyi ajatus, jolla hän ehkä saisi muut uskomaan. Olikohan se miekka siellä vielä vai olikohan se kadonnut salaperäisen hyökkääjän mukana?

Se oli vieläkin samassa paikassa kuin mihin SE oli sen tiputtanut, mutta ei olisi enää kauaa. Alex oli juuri menossa hakemaan sitä, kun  pimeyden piiri alkoi laajentua miekan ympärille ja se sulki sen sisäänsä. Kun hän yritti ottaa miekkaa piirin keskeltä, pimeys venyi hujauksessa ylös  ja sulki hänen kätensä nestemmäiseen pimeyteen. Alex säikähti mielettömästi ja yritti vetää kätensä pois, mutta kun hän reuhtoi, neste muuttui kuin kiveksi, eikä hän enää saanut kättään pois nesteen sisältä.

Alexin kättä alkoi ensin kihelmöidä, sitten kutista ja lopuksi se yltyi sietämättömäksi tuskaksi, joka tuntui kuin hänen käteensä olisi tulikuumalla neulalla tatuoitu jokin kuvio. Kun se viimein lakkasi  ja hän sai vedettyä kätensä viimein pois, pimeyden rinki laajeni  kuplaksi, joka puhkesi  ja vei miekan mennessään.

Alex katsoi kättään. Siinä oli molemmilla puolilla tribaalitatuointi.

Tatuoinnin yläpuoli oli lause, joka oli kirjoitettu verenpunaisella pikimustan ringin sisällä. Lause kuului näin; ” auringon kehä musta on, pysäytys sen mahdoton. Droki aukon aukaisee ja vain veri sen pysäyttänee.” Alapuoli oli sama pikimusta rinki, mutta siinä oli verenpunainen pentagrammi.  Aurinko suoraan manalasta loisti taas taivaalla.

Alex löntysteli tylsistyneenä pihalla. Äiti oli kieltänyt tietokoneen, koska ulkona oli muka "niin hieno ilma". ”Pah, hieno ilma tosiaan! Märkää loskaa joka paikassa ja kaveritkin on lomilla!” Alex mutisi itsekseen. ”Kunpa tapahtuisi jotain jännää,  ja aika pian.” Hän ei tiennyt kuinka pian se "jokin jännä" tulisi tapahtumaan.

Kun Alex tappoi aikaa, hän huomasi pari miestä kujalla. Hän hiipi lähemmäksi kuullakseen mitä miehet puhuivat.

”Tänään SE alkaa,"HIK" ja parin kuukauden "HIK" päästä, pääsemme "HIK" juhlimaan voittoa!”. 

”Hiljempaa pölvästi! Joku saattaa kuulla... ja mistä hitosta sinä tuon hikan hankit!?”

”Olen varmaan ollut liikaa ulkona... tai sitten se johtuu siitä Drokista jota sinä kanniskelet mukanasi!”. Molemmat miehet alkoivat nauraa ja lähtivät kävelemään poispäin.

”Mitä he olivat tarkoittaneet?” Alex mietti. Ja mikä hitto on Droki!?!

Kun Alex oli kävellyt ja miettinyt hetken aikaa, hänestä tuntui kuin joku olisi väläyttänyt mustaa taskulamppua, kuin merkinannoksi, ja kun hän katsoi ympärilleen, oli aivan kuin valo olisi vähentynyt. ”aurinko!” Alex huudahti ja katsahti ylös. Aivan kuten hän oli arvellut. Auringon keskellä oli pieni musta läiskä, joka loimotti kuin pienempi manalan aurinko.  Alex näki kaverinsa Martin ja juoksi hänen luokseen.

”Mikä tuo on?”  Alex kysyi osoittaen aurinkoa. ”Mikä tuo?” Martti vastasi varjostaen silmiään. ”Etkö näe sitä?”  Alex kysyi hölmistyneenä. ”En näe muuta kuin kirkkaan auringon ja sammuneen pääkoppasi.” Martti sanoi  ja marssi pois jättäen Alexin seisomaan hölmistyneenä kadulle. ”Miten Martti ei nähnyt sitä?” Alex mietti itsekseen.  Ja mikä sen läiskän oli aiheuttanut? Nämä kysymykset pyörivät  Alexin päässä, kun hän asteli kotiin päin.

Seuraavana aamuna läikkä oli poissa, mutta Alex mietti silti mikä se oli. Villejä teorioita pyöri Alexin päässä. Olikohan se jokin hallituksen huippusalaisen koneen prototyyppi? Vai kenties UFO?  Sen hän aikoi selvittää.

Kun hän käveli kouluun, se tapahtui taas. Taivas valahti jälleen mustaksi, mutta vain pieneksi hetkeksi. Ja SE oli siellä taas, musta läiskä keskellä aurinkoa, hiukan suurempana vain. Alex valahti kalpeaksi kuin lakana. ”Tämähän on kuin jostain kauhuleffasta!” Alex ajatteli. Eräs hänen luokkalaisensa tyttö, nimeltään Oula,  juoksi suoraan kohti Alexia. ”Näetkö sen? Sano, että näet sen!!!” Oula melkein huusi.  ”Kyllähän minä näen tuon mustan pilkun, jos sitä tarkoitat.” Alex vastasi. ”No kyllä minä sitä tarkoitan!!! Sinä siis näet sen?” ”Minähän sanoin, että näen!” Alexin äänessä kuului jo vähän ärtymystä. ”No hyvä... varmistin vain.  Kukaan muu ei tunnu oikein näkevän sitä.”  ”Taisin huomata sen jo...  Hei! Nyt pitää kiirehtiä, ettei myöhästytä!” Alex  ja Oula pääsivät luokkaansa juuri ennen kuin tunti alkoi.

Tunnin alettua opettaja sanoi,  ”tänään meille on tullut uusi istumajärjestys. No niin, menkääpäs kaikki seinän viereen seisomaan niin minä sanon pulpettiparit. KRÖHÖM... Martti ja Leena, Iris ja Lauri...” Alexin mielestä lista tuntui loputtomalta. Hän vaipui eräänlaiseen horrokseen ja  alkoi nähdä näkyjä. Alex näki, kun manalan aurinko (hän oli alkanut kutsua sitä niin) laajeni niin, että viimeinenkin auringonsäde peittyi. Silloin manalan aurinko alkoi sädehtiä omaa mustaa "valoaan". Sen "valon" vaikutuksesta maahan aukeni pikimustia aukkoja, jonkinlaisia madonreikiä, joista kapusi todella epämiellyttävän näköisiä olentoja.

Alex, sormusten herrat nähneenä poikana, osasi kuvitella, miltä örkki näyttää. Nämä olivat paljon vaikuttavampia. Niillä oli noin puolimetriset vereen tahrautuneet sarvet  ja sahalaitaiset villisian torahampaat. Ne olivat kaksimetrisiä  petoja, jotka käyttivät partaveitsen terävää sapeliaan järkyttävän taitavasti  ja juoksivat täydessä teurastamisen huumassaan terrorisoimaan ihmisiä.

Alexin herätti käsi, joka tarttui häntä olkapäästä ja ääni joka sanoi, ”Alex, kuulitko? Me istutaan vierekkäin!”